Kuvittele tämä tilanne: olet nuori, intoa täynnä ja pääset kiinni ensimmäiseen esihenkilörooliisi. Tuntuuko siistiltä? Totta kai. Mutta olisitko siihen oikeasti valmis? Tätä kysymystä pohtii ravintola-alan konkari Anikó Lehtinen rehellisessä ja pysäyttävässä kolumnissaan, joka kantaa nimeä, jota ei heti unohda: “Anteeksi, olin kusipää.”
Lehtinen kuvaa omia kokemuksiaan ravintola-alan esihenkilönä – eikä matka ollut helppo. Hän myöntää suoraan: ei ollut valmis. Ei taidoiltaan, eikä tunnepuolelta. Nuoruuden epävarmuus purkautui kovuutena, haluna todistaa – ja joskus jopa ilkeinä sanoina.
“Sanoin asioita, jotka nyt hävettävät”, Lehtinen tunnustaa rehellisesti. Juuri tässä piilee kolumnin ydin: hyvä johtaja ei synny itsestään. Se on prosessi, joka edellyttää itsetuntemusta, nöyryyttä ja rohkeutta katsoa itseään peilistä.
Johtaja ilman työkaluja
Ravintola-ala on nopeatempoinen, fyysisesti ja henkisesti vaativa – mutta monelle myös intohimon kohde. Sosiaalisuus ja käytännön taidot vievät pitkälle, mutta johtajuus vaatii uudenlaista osaamista. Niitä eväitä ei aina tarjota – eikä edes tiedosteta niiden tarvetta.
Lehtinen nostaa esiin ilmiön, jossa johtajan epävarmuus naamioituu johtamistyyliksi: komenteluksi, kontrolloinniksi tai kireydeksi. Usein kyse ei ole pahantahtoisuudesta, vaan siitä, ettei parempia keinoja yksinkertaisesti ole. Tai niitä ei osata käyttää.
Tämä voi johtaa siihen, että huonot käytännöt jäävät elämään – ja jopa periytyvät.
“Johtamiskulttuuri valuu seuraaville päälliköille esimerkin voimalla,” Lehtinen muistuttaa.
Jos kukaan ei pysähdy ja kyseenalaista, mikään ei muutu.
Anteeksipyyntö – vahvin sana työelämässä?
Kolumnin tärkein oivallus on selvä: anteeksipyyntö ei ole heikkous, vaan rohkeuden ja inhimillisyyden osoitus. Esihenkilönä anteeksipyyntö voi olla voimakkain työkalu luottamuksen rakentamiseen.
“Anteeksi”, Lehtinen sanoo. Jatkoksi selkeä linjaus: olin väärässä, haluan tehdä paremmin.
Ravintola-alan kova sanankäyttö ja musta huumori on usein normalisoitu. Mutta kuka lopulta saa päättää, mikä on ok ja mikä ei?
“Asiattomuuden päättää kokija, ei tekijä.”
Yksinkertainen ajatus, joka kuitenkin haastaa koko johtamiskulttuurin perusteet.
Tie parempaan työelämään
Anikó Lehtisen kolumni toimii sekä varoituksena että toivonkipinänä: hyvä johtajuus ei ole syntymälahja, vaan taito, jota voi kehittää – kun on valmis rehellisesti tarkastelemaan itseään.
Mikään ala ei muutu hetkessä, mutta muutos voi alkaa yhdestä ihmisestä – vaikka sinusta.
Tärkein kysymys, jonka kolumni jättää ilmaan, on:
Uskallatko katsoa peiliin ja kysyä: olinko tänään hyvä esihenkilö?
Jos vastaus on epäröivä “ehkä en ihan”, niin tiedät jo, mikä on seuraava askel. Pyydä anteeksi. Ja jatka parempana.
Yhteenvetona: hyvä pomo ei ole virheetön. Hän on oppimishaluinen, inhimillinen – ja valmis sanomaan sen vaikeimman sanan.
Usein kysyttyä
Miksi ravintola-alalla johtajuudesta puhuminen on vaikeaa?
Perinteisesti ala on ollut paineiden alla työskentelyä, jossa johtajalta odotetaan kovuutta ja auktoriteettia. Tässä mallissa ei ole ollut tilaa tunneälylle tai avoimelle reflektiolle.
Auttaako anteeksipyyntö oikeasti työpaikan ilmapiiriä?
Kyllä. Kun esihenkilö ottaa vastuuta teoistaan, se rakentaa luottamusta. Se osoittaa, että ihmiset nähdään ja heitä arvostetaan.
Mistä saa apua johtamistaitojen kehittämiseen?
Johtamisvalmennuksia tarjoaa moni taho, erityisesti palvelualalle. Mentorointi, työnohjaus ja jopa vertaistuki voivat olla arvokkaita kehittymisen tueksi.
Kysy itseltäsi: Mitä minä voin tehdä huomenna, jotta työpaikalla olisi helpompi hengittää?
Tämä ei ole vain tarina yhdestä ihmisestä. Tämä on käsikirjoitus paremmalle työelämälle.
